tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kaarina Kailan kuvituksia suomalaisiin lastenkirjoihin

Kaarina Kaila on kuvittanut monia suomalaisia lastenkirjoja vuodesta 1977 lähtien. Yksi Kailan eniten kuvittamia kirjailijoita on Hannu Mäkelä.


Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen (1977)

Anni Manninen on Kaarina Kailan ensimmäinen lastenkirjakuvitus. Marja-Leena Mikkolan kirja kertoo Anni Mannisesta, punatukkaisesta tytöstä, josta tulee noita. Kirjan alussa on virkistäviä arkisempia aiheita, sitten mustavalkoinen kuvitus lähtee satulinjalle. Anni näyttää joka kuvassa kasvoiltaan erilaiselta.






Leena Helkä: Timantti-Kati (1978)

Leena Helkän Timantti-Kati kertoo Kati-tytöstä, joka asustaa lastenkodissa. Tässä varhaisessa kuvituksessa Kaila tuntuu etsivän tyyliään. Ihmishahmot ovat melkoisia vahahahmoja, ja Kailalle tyypillinen herkkävireisyyskin puuttuu kuvista. Ihmisillä on isot silmät toisin kuin myöhemmissä kuvituksissa.



Marja-Leena Mikkola: Lumijoutsen (1978)

Marja-Leena Mikkolan saturunojen kuvituksissa on todellista lumousta! Varsinkin tunnelmalliset luontokuvat ovat ihania. Ihmishahmoissa on edelleen jäykkyyttä.







Hannu Mäkelä: Kalle-Juhani ja kaverit (1981)

Hannu Mäkelän Kalle-Juhani ja kaverit edustaa tuttua ja turvallista leikkikalukirjallisuutta. Sanna-tytön perhe muuttaa, ja muuttohässäkässä lelut unohtuvat vanhaan taloon. Vain Lissukka lähtee Sannan mukaan, sillä se on Sannan rakkain nukke. Kalle-Juhani, Pupu ja muut lelut päättävät löytää tiensä Sannan luokse. Kaarina Kailan mustavalkokuvitus on Mäkelän kirjassa erilaista kuin muissa kirjoissa, koska kuvattavat kohteet eivät ole ihmisiä ja eläimiä vaan nukkeja. Kaila ei kuitenkaan tee nukeista persoonallisen näköisiä, vaan niiden kuva jää hieman valjuksi. Kalle-Juhani näyttää elottomalta. Tekstin ja kuvan välillä on siten ristiriita.



Hannu Mäkelä: Pekka Peloton (1982)

Mäkelän kirjassa ihmislapsi Pekka auttaa metsän eläimiä vapautumaan vallan kaapanneen Suuren Suden tyranniasta. Apuna ovat Haltia, Huuhkaja, Kettuneiti ja Karhu, joka voisi saada Suuren Suden ruotuun mutta on hukannut rohkeutensa avaimet (ihana metafora!). Kailan mustavalkokuvituksessa osa eläinhahmoista on persoonallisia (kuten Suuri Susi), osa taas ilmeettömiä karvaturreja.



Hannu Mäkelä: Satu tytöstä, joka etsi onnea (1983)

Mäkelän lyhyessä kirjassa pikkiriikkinen posliinityttö istuu ikkunalaudalla ja haaveilee jännittävämmästä elämästä. Pian tyttö päätyykiin hurjiin seikkailuihin. Kailan mustavalkokuvitus tuo mieleen Andersenin Peukalo-Liisan: tytön pienuus käy selväksi juuri kuvituksesta, kun hänet kuvataan lehden tai muurahaisen rinnalla. Kirjassa on hyvin vähän kuvia, vain joka luvun alussa yksi pieni kuva.




Marja-Leena Mikkola: Jälkeen kello kymmenen (1984)

Mikkolan kirjassa Henna-tyttö seikkailee menneisyydessä. Kailan mustavalkokuvituksessa hahmojen liikkeissä on kömpelyyttä ja patsasmaisuutta. Ihmisten kuvauksessa Kailaa näyttää löytäneen oman, tunnistettavan tyylinsä.





Sirkka-Liisa Heinonen: Mykkä tytär (1986)

Heinosen satu maahisen muorin mykästä lapsesta nousee uudelle tasolle Kailan maagisen upean kuvituksen avulla.






Hannu Mäkelä: Ole kiltti, lue minut: Puunsiemenen tarina (1988)

Mäkelä lyhyt kirjanen kertoo puunsiemenestä, joka irtoaa puusta ja laskeutuu kahden suuren kiven väliin. Siinä se ei pysty kasvamaan puuksi. Puunsiemen odottaa turhaan, jotta tuuli heittäisi sen parempaan kasvupaikkaan. Erilaiset metsäneläimet kulkevat ohi, mutta niistä ei ole apua. Lopulta kaksi ihmislasta löytää puunsiemenen ja huomaa siihen kirjoitetun tekstin: "Ole kiltti. Lue minut." Lehdessä on puunsiemenen käyttöohjeet! Lapsoset toimivat neuvojen mukaan, ja niin siemenestä kasvaa puu. Värikuvituksessaan Kaila tekee perinteisiä kauniita kuviaan eläimistä ja lapsista.





Hannu Mäkelä: Ukko Lumi (1989)

Mäkelän lyhyt tarina kertoo yksinäisestä tytöstä, joka tekee lumiukon ja saa tästä kaverin itselleen. Lumiukko ei kuitenkaan herää henkiin vaan puhuu vain tytön pään sisällä. Kevään myötä tyttö ei millään haluaisi luopua lumiukostaan. Lopulta tyttö saa kaverin, joka auttaa häntä vaalimaan lumiukon muistoa. Värikuvitus on tyypillistä Kailaa: nättejä, herkkiä lapsikuvia pastellitaustalla.






Hannu Mäkelä: Kun lintu laulaa (1991)

Mäkelän kirja kertoo häkkilinnun vapauden matkasta. Kailan värikuvat ovat söpöjä kuvia pienestä pulleasta lintusesta. Kailan kuvituksille tunnusomaista ovat pienet kuvat isojen koko sivun kuvien vastapainona. Mäkelän kirjassa sellaisia ovat esimerkiksi lehti ja marjterttu. Näillä pienilläkin kuvilla luodaan tunnelmaa, mutta on niillä myös tarinankerrontaan liittyvä merkitys, sillä luontokuvat kertovat vuodenajan.






Ullamari Kellomäki: Tiikerinsilmä (1994)

Kellomäen kirjassa tiikeri noutaa Matias-pojan tekemään sankaritekoja fantasiamaailmaan. Kailan mustavalkokuvituksessa tiikeri on joissakin kuvissa hieman kömpelön näköinen.




Jukka Parkkinen: Sammaltunturin sopulivuosi (1996)

Parkkisen kirja kertoo Tarkku Mustaturkki -nimisen tunturisopulin elämästä vuoden verran. Osa Kailan kuvista on värillisiä, osa mustavalkoisia. Osassa kuvista sopulit on kuvattu luonnonmukaisia eläimiä, osassa persoonallisina olentoina. Jyrsijäkammoiselle sopulit ovat välillä turhankin realistisia.
Kuvitus on kauttaaltaan hyvin kaunista, ja Kaila tulkitsee Lapin luonto herkästi ja vivahteikkaasti.







Leena Laulajainen: Sinisen delfiinin laulut (1997)

Kaila on kuvittanut myös Leena Laulajaisen runokirjan mustavalkoisin kuvin.





Sisko Ylimartimo kirjoittaa Kaarina Kailan tuotannosta seuraavasti: “Kaila on luonut herkällä akvarellityylillä satukuvia, joiden melankolisessa tunnelmassa, madonnamaisissa henkilöissä ja hiljaisissa miljöissä on nähty viitteitä keskiaikaisten maalareiden töihin. Hän on sommitellut henkilönsä usein profiilista renessanssimaalareiden tapaan. Romantiikkaan viittaavat itseensä vetäytyneet henkilöt ja pienet asetelmat. Lisäksi hän on kuvannut maisemaa osin sumuun häivytettynä, mikä oli ominaista vanhalle kiinalaiselle maisemamaalaukselle. Vanhahtavilta näyttävät murretut värit ja hämyisä valo korostavat vahvaa tunnetta maagisen ja myyttisen menneisyyden läsnäolosta.” (Sisko Ylimartimon artikkeli kirjassa Satua ja totta 2005.)

Kaarina Kaila on kuvittanut myös Topeliuksen satuja - mutta ei kirjoihin vaan astioihin! Näitä kauniita seinälautasia voi ihailla tällä sivulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti